maanantai, 28. heinäkuu 2008

La vida es un ratico

Elokuussa muutan ulkomaille. Tarkalleen ottaen Espanjaan. Mukanani muuttavat kaksi lähintä ystävääni; haluamme kaikki hieman etäisyyttä elämäämme kotikaupungissamme. Janoamme uusia kokemuksia ja uusia ihmisiä elämäämme! Tästä lähtien blogini pääosassa varmaan tulee pyörimään ajatukseni ulkomaille muutosta ja elämästämme siellä. Voisin aloittaa esittelemällä seurueemme.

Tutustuimme toisiimme nuorina, epävarmoina yläasteikäisinä. Emme juurikaan viettäneet aikaa yhdessä ennen kuin vasta kolme vuotta sitten huomasimme yhteensopivuutemme. Kesä ennen lukiota muovasi meidät yhteen hyvin tiukasti ja tätä symbioosia on nyt sitten jatkunut tähän päivään saakka. Symbioosi on karistanut kaksi jäsentä tässä ajan saatossa, mutta meidän kolmen yhteys on ja pysyy. Mihin se sitten rakentuu? Raakaan rehellisyyteen.
Osaamme olla toisiamme kohtaan viileän vittumaisia, minkä jokainen meistä hyväksyy. Itsekkyys voi olla toisinaan käsin kosketeltavaa meidän keskuudessamme, mutta illan tullen saamme aina huomata kuinka paljon rakastamme toisiamme.

Minä ja S olemme Jiille sisaret, joita hänellä ei koskaan ole ollut. Viimeiset 1,5 vuotta (aika, jolloin olemme käyneet baareissa) olemme suorastaan lähes asuneet Jiin kotona. Hänen vanhempansa kohtelevat meitä lämpimästi ja ihmettelevät, jos emme ole viikonloppuna ainakin toisena yönä heillä.

J on meistä kaikkein ailahtelevin luonne. Hän on jo vuosia taistellut huonoa itsetuntoaan vastaan: hakenut ammattiapua, vihannut maailmaa, sulkeutunut kuoreensa.. Ja lopulta raottanut sisintään meille pikku hiljaa. Hän on kertonut syyt, miksei itse hyväksy omia vanhempiaan, miksei osaa ratkaista tilannetta entisen poikaystävänsä kanssa jne. Hän tietää, että me välitämme. Hän tietää meidän olevan tukena. Hän myös tietää saavansa kuulla meiltä juuri ne sanat, joita ei vielä uskalla edes itselleenkään myöntää.
Ensimmäiset kaksi vuotta, jotka liikuimme yhdessä, J oli meistä epäonnisin miessuhteissaan. Hän ei ikinä päässyt omaa ihastustaan pidemmälle. Hänet valtasi ahdistus ja ehkä pelkokin, eikä hän juuri luonut kummoisia ihmissuhteita miesten kanssa. Sitten hän tapasikin oman prinssinsä, jonka kanssa onnea kesti muutama viikko. J luovutti, koska koki suhteen liian hankalaksi. Kuukauden kuluttua J tahtoikin yrittää uudestaan - ja niin he yrittivät. Puoli vuotta he kestivät tasapainoilua riitelyn ja onnen välillä, kunnes tämä prinssi sanoi, ettei enää rakasta Jiitä. J murtui ja halusi tietenkin erota. Kahden viikon kuluttua prinssi itki Jiitä takaisin, mutta J ei enää luota prinssiinsä. Nyt - viimeiset 6 kuukautta - heidän välillään on ollut riitelyä ja seksisuhde.

S on porukan romantikko. S uskoo aitoon rakkauteen ja pyrkii elämässään juuri siihen. S:lle kahden ihmisen suhde on niin pyhä, ettei hän ikinä antaisi anteeksi, jos joku kolmas osapuoli tulisi sitä sotkemaan.
Hän on viileän tyyni persoona, mitä tulee hänen omaan henkilökohtaiseen elämäänsä.Ehti kulua kokonaiset kolme vuotta, ettei S kommentoinut ääneen yhtäkään miestä, joka hänen elämässään oli ollut. Hän ei kertonut perheensä historiasta mitään - kuunteli vain, kun me muut jaoimme synkkiä salaisuuksiamme.
Sitten S tapasi unelmiensa miehen. Hänetkin S salasi meiltä; saimme vahingossa tietää. Kun asia tuli julki, S oli kuin Naantalin aurinko. Hän alkoikin jakaa mietteitään tuosta miehestä meille. Hän kertoi heidän tapaamisistaan ja antoi ihastuksensa näkyä. Hän oli onnellinen. Kunnes mies muutti takaisin kotimaahansa tänä kesänä. Heidän suhteensa ehti kestää vain kaksi lyhyttä kuukautta, mutta he tiesivät koko ajan, mikä heitä odotti.. Miehen vaihtovuosi Suomessa loppuisi. Silti se oli järkytys, josta S avautui vain humalassa. Humalassa hän antoi minun nähdä kyyneleensä ja otti vastaan halaukseni.

Minä olen symbioosimme haaveilija. Minulla on suuria suunnitelmia ja intoa toteuttaa niitä, mutta taitoa puuttuu ja paljon. En saa itseäni liikkeelle, joten S ja J ovat minulle korvaamattomia - he potkivat minua ja tulevat mukaani toteuttamaan unelmiani, joista onkin nyt tullut yhteisiä.
Minun miesasiani ovat kaikkein sotkuisimmat. Aiemmin heittäydyin suhteeseen palavasti mukaan hetkeäkään miettimättä, mutta päädyinkin saamaan jääkylmää vettä niskaani. Äkkiä sitä lieskat sammuvat ja jäljelle jää vai tumma savu. Monen pettymykseni jälkeen voinen nyt todeta olevani kyyninen. Minusta on tullut tuo kylmän veden paloposti, minä olen se, joka tykkää leikkiä. Vaikka kuinka haluaisin aidon suhteen, kahden ihmisen välisen rakkaussuhteen, en osaa sellaista luoda. Heitän jutun leikiksi ja peliksi heti, kun huomaan jommassa kummassa osapuolessa - minussa tai miehessä - aitoa tunnetta. En uskalla vapautua siinä määrin, että voisin luoda miehen kanssa jotakin yhteistä. Ei, ennemmin etsin heti seuraavana baari-iltana itselleni flirttailun kohteen, jonka kanssa pidän hauskaa tuon yhden illan ja seuraavana päivänä menetän aiemman miehen joko huonon omantuntoni ja paljastumiseni vuoksi. Sitten itken miehen vuoksi itseni uneen viikon-parin verran, kunnes bongaan taas uuden ihastuttavan tapauksen.
J totesi pari päivää sitten, että minusta on tullut Äijä. Monet miehet sanovat, etteivät voi vastustaa naiskauneutta - minä en voi vastustaa komeaa miestä, en sitten millään. Ihastun kyllä mieheen, mutta vain pintapuolisesti. En halua tutustua mieheen enempää - en halua selvittää hänen luonteestaan mitään. Tapaan miehen mielelläni pari kertaa ja sen jälkeen olen erittäin vaikeasti tavoitettava. Eikä kyse ole seksistä, ei enää. Nykypäivänä vaadin mieheltä enemmänkin kuin kauniit silmät tai seksikkäät hauislihakset mennäkseni sänkyyn hänen kanssaan. Minusta vain tuntuu siltä, etten saa otetta itsestäni, jos tunteeni miestä kohtaan ovat liian voimakkaat. Siksi pidänkin mielelläni takaovet auki - eli usemman miehen kerrallaan kierroksessa. Saatan tapailla 2-3 miestä samoihin aikoihin enkä edes tunne huonoa omaatuntoa. Pitäisikö minun tuntea? Jos suhteesta ei ole sovittu, koen etten ole tilivelvollinen. Melko usein vain käy ilmi, että mies oli eri mieltä...

Olemme kaikki kolme täydellisen erilaisia persoonia keskenämme. Ulkopuolisten silmiin minä olen viileän itsevarma, S valloittavan hauska ja J ujo ja hiljainen. Todellisuudessa roolimme menevät toisinaan hyvinkin paljon sekaisin, mikä luo aina hauskoja kommelluksia elämäämme. Meidät tunnetaan yksikkönä. Jos meistä tietää yhden, tietää kaikki. Mihin ikinä meistä meneekään vain kaksi, ihmetellään missä kolmas on. Olemme kokeneet yhdessä paljon ja tulemme vielä kokemaankin.

Yksi "meidän kappaleistamme" on The Beatlesin With a Little Help from My Friends. Pätkä siitä..




tiistai, 29. tammikuu 2008

haluta, tahtoa

Huomenna olisi ruotsin preliminäärit... enpä ole taas tehny yhtään mitään koko koulun eteen. Olen laiska ja saamaton! Eikö Zen Café laula jotenkin niin..? Laiska, tyhmä ja saamaton. Ja, det är jag. Kuinka musta onkin tullut näin hölmö. Mä en saa mitään aikaiseksi. Jag fattar ingenting. Ainoa missä olen hyvä on unelmointi. Olen parantumaton uneksija, tiedän kyllä täsmälleen mitä tahtoisin tehdä ja millaista haluisin elämäni olevan - en vaan jaksa/osaa tehdä minkään eteen mitään.

Parin viikon päästä jo ensimmäiset kirjotukset... stressaa! Millä mä saisin itseni lukemaan?! En mä ylety niskaan.

Rakastan unelmointia, se on mun elämäni suola. Kuitenki mä tiedän, että mun pitäisi elää tässä hetkessä. Äitikin muistuttaa aina keskittymään tähän päivään. Ei se vaan nyt onnistu, mä haluan kaiken heti nyt just tässä. Haluan, että lukio on ohi. Haluan voida viettää paljon aikaa rakkaiden ystävieni kanssa. Haluan, että on lämmintä ja aurinkoista... tai sitten haluan matkustaa jonnekin lämpimään! Haluan oppia tuntemaan erään ihmisen, haluan että hänkin oppisi tuntemaan mut - toivon, etten ole jo pilannut kaikkea.. Haluan Espanjaan. Tai Ruotsiin.

En tiedä, mitä oikeasti haluan.


Kuin kohtalon ivailuna soittimessani lähti juuri satunnaisella soimaan Ozzy Osbourne - Dreamer.
Haha, sanokoon muut mitä sanoo, mä alan pikkuhiljaa uskoa kohtaloon.. Ja siihen ettei mun kohtaloni vaan ole jäädä tänne Suomeen, vaan nähdä maailmaa. Keskittyä kokemaan asioita!

tiistai, 29. tammikuu 2008

SOY YO

"Mitä sä vielä valvot?"
"Emmä kans tiedä.. Just pohdin ihan samaa"
Nii, mitä mä vielä valvon? Muahan väsyttääkin ihan kamalasti. Mua ei vaan nukuta. Kaikki asiat heittää taas ihan volttia ja kuperkeikkaa mun pään sisällä, niin vaikea tässä on yrittää nukahtaa. Jotenkin kummassa mä onnistun aina sotkemaan asiani - just silloin kun tuntuis menevän hyvin! Ehkä se on jokin alitajuntainen pelko mulla, minkä mä vahingossa aina toteutan..

Pienen ihmisen
suuret askeleet;
suuressa maailmassa
niin kovin pienet.

Ahdistavaa, kun ei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Tietäisinpä edes mitä mun elämään kuuluu kahden kuukauden kuluttua! Mitä mä teen mun elämälleni, mihin saakka mun siivet kantaa? Mulla on niin paljon unelmia, mutta mä pelkään etten mä osaa toteuttaa niitä. Ei niitä kukaan muukaan tule toteuttamaan - sen mä olen oppinut.
Ristiriitaista miten onnelliselta ja samalla onnettomalta musta tuntuu. Mä olen niin järjettömän onnellinen joistakin asioista, kuten meidän muutosta ja siitä että meille tulee pieni karvainen perheenlisäys ja siitä, että mä olen todella kohta vapaa lähtemään minne haluan... ja sit taas mut valtaa täydellinen epätoivo. Epätoivo siitä, että mitä jos mä en löydäkään reittiäni maailmalle. Mitä jos mä en uskallakaan lähteä kauas kotoa, jos mä en jaksakaan panostaa näitä paria viimeistä kuukautta kouluun? Mitä jos Se ei suostukaan selvittämään mun kanssa asioita?

Huomenna mä sitten saankin ihmetellä omaa järjenjuoksuani taas: miksi mä jonkun blogin perustin? No, ehkä siksi etten tämän aikakauden lapsena jaksa kirjoittaa enää paperiseen päiväkirjaan. Kenties tästä tulee nyt mun oma vuodatus-sivuni. En mä jaksa enää padota kaikkea sekavuutta sisällänikä, enkä toisaalta jaksa toistella samoja asioita ystävillenikään - ei ne sillä toistelulla ole tähänkään päivään mennessä auenneet.


Enrique Iglesias - Heroe
Si pudiera ser tu heroe
Si pudiera ser tu Dios
que salvarte a ti mil veces
puede ser mi salvacion



  • On niin vaikeaa olla aikuinen

    Suuri-pieni tyttö vailla kompassia pohtii elämäänsä.